Muuan kendoystävä sanoo, että yksi kendoyhteisöä (ja ylipäätään budoyhteisöä) yhteen sitova asia ovat tarinat, joita yhteisö kertoo itsestään.
Omassa seurassa on tullut huomanneeksi, että niinä aikoina, kun vanhemmat jäsenet ovat jaksaneet lähteä nuorempien harrastajien kanssa treenien jälkeen istumaan iltaa ja kertomaan syntyjä syviä, huomattavasti useampi nuoremmista harrastajista on päätynyt jatkamaan lajia.
Muiden lajien harjoittelijat voivat vapaasti olla eri mieltä, mutta ainakin kendon tapauksessa voidaan todeta, että kyseessä on hyvin sosiaalinen laji. Ei riitä, että ristitään miekat (vaikka toki se nyt on se olennaisin yhdistävä tekijä tässä), vaan siihen päälle pitää päästä vertailemaan kokemuksia ja ajatuksia toisten kanssa.
Ja ei mikään ihme, kendohan on parilaji, jota harjoitellaan toisten ihmisten kanssa yhdessä. Suomen olosuhteissa kyseessä on vielä kaiken lisäksi pieni marginaalilaji, jonka piiriin ihmiset eivät yleensä jää sattumalta, joten tarve korostaa itselleen "tätä ryhmää", sen tärkeyttä ja sen sisäisiä tapahtumia kasvaa. Kendoka ei näillä leveyspiireillä ole osa mitään nimetöntä massaa, vaan hän on kieltämättä aika erikoinen tyyppi, koska on valinnut näinkin kummallisen lajin.
Käsi ylös, kuinka moni meistä nauttiikaan siitä, että saa olla hieman erilainen lajin ulkopuolisten kanssaihmisten silmissä? Jos haluaisi sulautua massaan, kenties olisi valinnut jonkin hieman kansallishenkisemmän lajin, kuten pesäpallo tai kansainvälisen kuten jalkapallo. Allekirjoittanut ainakin on monta kertaa törkeästi hyödyntänyt omaa taustaansa vaikkapa erottuakseen työnhaussa tai jäädäkseen mieliin tavatessaan uusia ihmisiä.
Entä kuinka moni nauttiikaan siitä tiedosta, että kuunnellessaan vanhempien harrastajien kertomuksia, tuntee olevansa osa jotakin ainutlaatuista ja rajattua jatkumoa? Ja kuinka monelle tulee halu itse voida joskus olla siinä tilanteessa, että jakaa omia leiri- ja opettajakokemuksiaan nuoremmille harrastajille?
Kerrottakoon yksi tällainen tarina vuosien varrelta:
Seiji Hashimoto - eli suomalaisittain Seppo Hassinen - oli liiton kutsumana valmentajana Suomessa vuonna 2009. Hänen ensimmäinen tehtävänsä oli valmentaa maajoukkuetta Brasilian MM-kisoihin. Kisat pidettiin elokuussa, joten opettajan vierailu ajoittui juuri parhaimpaan kesäaikaan.
Opettajalle oli hankittu asunto Helsingin Ruskeasuolta aivan Keskuspuiston liepeiltä. Helsinkiläisillä kendokoilla oli - kuten aina on - pieni huoli siitä, miten japanilainen sopeutuu Suomeen ja paikalliseen kulttuuriin. Kulttuurierot eivät näet ole aina helppoja japanilaisen silmin, vaikka Suomessa onkin paljon sellaisia kulttuurisia piirteitä, jotka japanilaisen on helppo ymmärtää ja jotka muistuttavat häntä kotimaasta. Erityisenä huolenaiheena on ollut se, ettei opettaja saisi jäädä koskaan liian pitkäksi aikaa yksin vieraassa maassa, jonka kieltä hän ei puhu.
Huoli loppui Sepon kohdalta kuin seinään seuraavan tapahtumaketjun jälkeen. Oli ollut maajoukkueen kokoontuminen ja olimme saattelemassa opettajaa kotiinsa. Opettaja sattui mainitsemaan, kuinka mukavaa olisi mennä nyt terassille, kun on näin kaunis ilma. Pienet, innokkaat kendo-oppilaat ottivat vinkistä heti vaarin ja raahasivat opettajan läheisen White Ladyn terassille syömään. Opettaja raapi hetken päätään kun kaikki viisi ihmistä tuppautuivat hänen seurakseen terassipöytään ja koettivat kovasti jututtaa ja pitää seuraa. Hän söi kaikessa rauhassa annoksensa loppuun ja alkoi sitten nousta pöydästä.
Seurueemme tulkki hätääntyi ja kysyi nopeasti "Mitä opettaja haluaisi seuraavaksi tehdä? Menisimmekö vaikka Seurasaareen tai tekisimmekö jotain yhdessä?" Opettaja vastasi: "Lepo vaan teille. Mä menen ihan keskenäni kiskalle, ostan keissin kaljaa ja meen tohon lähipuistoon kattoo vähäpukeisia mimmejä. Yksin."
Ja siinä hetkessä tunsimme olevamme yhtäkkiä paljon lähempänä opettajaa. Seppo had gone native.
Viikonloppuja. Puhukaa toisillenne :)
